Turisteina

Koiramme-lehti 8-9/75
Aila Korhosen luvalla toimittanut M. Masalin


Aila Korhonen

TURISTEINA
Sota oli ajanut vanhan Jounin kotikylästä tien päälle. Poika oli jossain rintamalla, luultavasti lähestymässä kotiaan saksalaisten jäljissä, ja miniä lapsineen vanhusten matkassa. Häthätää mukaan säälityt tavarat kirstussa, juuri kävelevä nuorimmainen isoon villahuiviin käärittynä ja isoäiti puristaen käsilaukkua, joka sisälsi hänen vanhat aarteensa, he keikkuivat kuorma auton lavalla länttä kohti. Kirstulla tasapainoili Curgi, Jounin kolmivuotias porokoira.

curgiMärkänä myöhäisenä iltana saavuttiin Ruotsin rajalle. Kutsuvasti valoja välkyttelevä naapurimaa valmistautui ottamaan pakolaiset vastaan. Osoittautui kuitenkin, ettei kutsu koskenutkaan kaikkia joukon jäseniä. Osittain syystäkin, ruotsalaiset pelkäsivät vesikauhun valloilleen pääsyä. Olihan Suomi ollut sodassa vuosikausia ja normaalit tarkkailutoimet jääneet vähäisiksi. Niinpä Curgin kohtaloksi tuli vaeltaa rajamiesten mukana alas joenvartta metsikköön, joista pian kuuluva laukaus kertoi pakomatkan sen kohdalta päättyneen.

Yksinäisen koiran tragedia hukkui tuhansien pakolaisten hätään. Silti tapahtuma sumensi helpotuksen tunnetta, jonka selviäminen sodan jaloista aiheutti, ja kovin surkea oli saapuminen Svea-äidin turvalliseen syliin harmaassa tihkusateessa. Jouni murehti juuri opetetun, hyvän koiran menetystä, miniä pyyhkieli silmiään ja lapset itkeä kollottivat ääneensä.

Pakolaisten virta ruuhkaantui rajan takana ja Jouni joukkoineen joutui yöpymään teltassa tien poskessa. Yöllä Curgi heräsi kuolleista. Se ryömi telttavaatteen alta ja kaatui isäntänsä jalkoihin verisenä, likaisena ja huonovointisena, mutta autuaan onnellisena. Sen päässä oli luodin viiltämä ura ja sillä oli selviä tasapainovaikeuksia, mutta elossa se oli, ja oli pystynyt seuraamaan Jounin jälkiä märässä maassa.

Jouni oli ankaran elämän kovettama mies ja enemmän kuin tietoinen velvollisuuksistaan. Ihmisille voi kuitenkin asettaa vaatimuksia vain tiettyyn rajaan asti, ja Jounin mitta oli nyt täysi. Lapset tuijottivat häneen tuskaisina ja koira makasi silmät ummessa kyljellään, häntä herkeämättä paukkuen maata vasten. Sen raahaaminen ulos sateeseen uudelleen ammuttavaksi ei tullut kysymykseen. Jounin silmät osuivat kirstuun, jossa oli raahattu satoja kilometrejä perheen parempaa astiastoa ja liinavaatteita. Naiset ymmärsivät sanoitta. Kohta kiehui vesi priimuskeittimellä, koiran haava puhdistettiin varovasti ja sille valmistettiin kirstuun tila. Tavallisesti itsepäinen Curgi makasi siellä säyseänä ja puolitajuttomana, yksi parhaista pellavapyyhkeistä päänsä ympärillä. Astiat saivat jäädä.

Aamulla pakolaiset jatkoivat matkaansa parakkikylään, jonka ystävällinen naapurimaa oli kiireessä järjestänyt. Kuka sattui kiinnittämään huomiota satojen joukosta vanhaan mieheen ja hänen joukkoonsa, pani varmaan liikuttuneena merkille heidän vähäiset varusteensa. Vain muutama nyytti ja tukeva kirstu, jota joku joukosta piti herkeämättä silmällä.

Olot parakkikylässä olivat sangen mukavat. Siellä oli koulut ja kaupat ja hyvässä hoidossa Curgikin alkoi parantua. Haava oli avoin ja puhdas, ja koiran saaman aivotärähdyksen vähitellen parantuessa alkoi olla hankalaa piilotella sitä tuvassa. Niinpä Jouni lähti eräänä iltana käymään tuttavantuttavissa, joiden oli kuullut asuvan naapuristossa. Pimeän turvin miniä juoksutti Curgin metsän kautta hänen mukaansa maantien varteen.

Illalla hän palasi linja-autolla ja seuraavina päivinä esitteli ruotsalaista porokoiraansa, joka oli saanut ostaa tuttaviltaan velaksi.

Maanpaon kuukausien jälkeen oli edessä paluu hävitettyyn kotiin. Rajan ylitys toiseen suuntaan toisenlaisissa tunnelmissa. Curgi matkusti taas arkun kannella, mutta rajavartioston kohdalla se katsoi parhaaksi livahtaa Jounin jalkoihin, missä se itsekseen murisi.

Seuraavina vuosina Curgi lunasti astiaston ja pellavapyyhkeet moneen kertaan. Poroelo oli hajallaan, nykyajan moottoripeleistä ei tietoakaan ja kunnon koira painonsa arvoinen kultaa. Toinen korva siltä jäi ainiaaksi hieman lerpalleen ja joskus Jouni manaili sen omapäisyyttä, mutta arveli aina perästä, että kova pää sen lopulta pelasti.

Siihen aikaan, kun vaatimattomat ja vähällä rahalla selviävät keskieurooppalaiset turistit vasta tekivät tuloaan Lapinmaahan, oli erämaataloissa tapana kestitä kunnolla jokainen kulkija.

Sattuipa kaksi näitä uuden ajan airuita nahkahousuissaan taloon, jossa heidät istutettiin vieraina pöytään. Perhe odotteli kohteliaana sivummalla. Turistit antoivat ruuan maistua ja silmäilivät samalla ympärilleen. Heidän huomiotaan kiinnitti pata, jonka emäntä asetti liedeltä muurin reunalle, tuomatta sitä pöytään.

koparatNykyisin perin tunnettuun tapaan oli vierailla mukanaan muun muassa tilava alumiininen maitokannu, jonka ALU-leima kertoi olevan supisuomalaista valmistetta. He olivat juuri lopettaneet syöntinsä, kun emäntä pistäysi ulkona ja muukin perhe oli hetken näkymättömissä. Yhden ainoa yhteisymmärryksen silmäyksen jälkeen tuo muurin reunalle siirretty parempi ruoka siirtyi alumiinikannuun, ja hämmästynyt emäntä tapasi vieraansa jo porstuvassa poislähdössä.

Vielä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi valmistuneen koparakeitonkin kovasti huvenneen. ”Häätyy toiste kysyä, jos vaikka on koiratkin vierailla matkassa” hän sitten arveli, ja pyörsi takaisin aitan taakse alkaakseen uudestaan koiranruuan laittoon.

Niitä varten, joita tämä tasapainoitettu ravinto kiinnostaa, on tässä resepti:
Teurastuksessa jäävät poronruhosta sorkat eli koparat. Samalla jää tietysti myös paljon helposti pilaantuvaa syötävää, joten koparat ripustetaan kuivumaan. Siten ne somasti säilyvät vuoden, pari.

Ne otetaan tarvittaessa ja niitä keitetään useita tunteja karvoineen ryynien kera. Keitosta nousee sangen mielenkiintoinen tuoksu, eikä sen arvoa koiranruokana sovi epäillä, paremmin kuin vähään tyytyvän turistinkaan eväänä pohjoisen pitkillä taipaleilla.