Kantakoirien taustoista

*Tekstin tai kuvien kopiointi ja muualla julkaiseminen on sallittua vain omistajien ja tekijöiden luvalla.*

LUKIJALLE

Pitkä- ja lyhytkarvaisia tai pysty- ja taittokorvaisia maatiaisporokoiria ei eroteltu omiksi roduikseen ennen Kennelliiton ensimmäistä porokoirakatselmusta vuonna 1959. Kaikkia muotoja syntyi sekaisin samoihin pentueisiin, vaikka valtaosa porokoirista oli vanhastaan pitkä- tai puolipitkäkarvaisia. ”Pörröinen” oli lapinkävijöiden usein käyttämä ilmaus. Ajatus erillisestä, lyhytkarvaisesta porokoirasta syntyi Kennelliitossa vuoden 1959 katselmuksessa tavatun inarilaisen porokoirasuvun innoittamana. Suvun useimmat yksilöt olivat lyhytkarvaisia ja sen mukaan muodostettiin lapinporokoira-niminen rekisteröity rotu 1960-luvulla. Lyhyehkön karvan suosimiseen oli asialliset syyt. Moottorikelkan mukana työ oli muuttunut ja tarvittiin paljon nopeampaa koiraa kuin aikaisemmin, jolloin porot olivat tokkina paimennuksessa suurimman osan vuodesta. Pitkäkarvaisia ei enää haluttu paimeneen ja suurimmalta osaltaan pitkäkarvaisina vanhat porokoirasuvut olivat nopeasti katoamassa.

Lapinporokoiralla oli jo syntyessään 60-luvulla pitkäkarvainen rinnakkaismuoto, lapin paimenkoira-niminen, paremmin ”kukonharjun koirana” tunnettu kennelrotu, joka syntyi 1940-luvulla. Se ei kuitenkaan ollut selvää porokoira-alkuperää, vaikka asiasta ei paljon puhuttu. Alkuperältään ja tyypiltään mahdollisimman aidon, pitkäkarvaisen porokoiramuodon tallentaminen rekisteröitynä, laadukkaana seurakoirana on yksinomaan Peski-kennelin ansiota, joka loi tämän rodun 1970-luvun ensi vuosista lähtien ja itse syntyi sen mukana. Asiaa sivusta, mutta läheltä seuranneena tiedän tämän hyvin. Suurin osa seuraavassa kuvattavista kantakoirista on Peski kennelin löytöjä ja rekisteriin tuomia. Kantakoirista 2000-luvun paimensukuisiin johtavissa linjoissa valtaosa koirista on Peski kennelin tai sen vuoteen 1987 ilman kennelnimeä toimineen jatkajan kasvatteja. Muut kasvattajat alkavat näkyä painavammin vasta vuoden 1983 paikkeilla ja heidänkin kantansa oli Peski-kennelistä lähtöisin. Maatiaiskannassa aina esiintyvä arkuus ja aggressiivisuus karsittiin Peski-kennelissä. Samoin karsittiin huomattava määrä muihin rotuihin viitanneista ulkonäön piirteistä, alkuperäisestä maatiaiskannasta kun olivat 1970-luvulla jäljellä sotien ja penikkataudin epidemioiden jäljiltä vain jo osittain muihin rotuihin sekaantuneet rippeet. Rekisteröity kanta yhtenäistyi 70-luvun kuluessa tämän karsinnan ansiosta ja vanha porokoiratyyppi tuli yhä puhtaampana esiin. Minulla on vieläkin Peski-kennelin esite, jossa rinnakkain on aina jokin vanhimmista maatiaiskoiraa esittävistä kuvista ja kuva jostain Peski-koirasta. Kuvaparien koirien yhdennäköisyys on eittämätön. Peski kennelin asiantuntemus syntyi Porokoiratutkimuksena tunnetun jalostusprojektin myötä, jota Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto ja Paliskuntain yhdistys tukivat vuosina 1974–1976. Se oli puhdas työkoiraprojekti ilman muita tavoitteita, mutta se edellytti perusteellista tutustumista Lapissa jäljellä olevaan porokoira-ainekseen ja sen polveutumiseen.

Tämän artikkelin 70-luvun porokoirapohjaisesta lapinkoirasta, joka 1980-luvulta lähtien on tunnettu paimensukuisena lapinkoirana, puolestaan sai aikaan Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran työryhmä, jota ei nimetty, ei kutsuttu, vaan joka ilmestyi, kokoontui ja työskenteli. Alkuna olivat minun muisteluni kyseltäessä vanhoista tapahtumista ja koirista Internetissä porokoira-keskustelulistalla, lappalaiset-listalla ja paimensukuiset-listalla vuonna 2000. Näistä erillisistä viesteistä koottiin vähitellen yhtenäinen artikkeli, jota sen jälkeen on lisätty ja korjattu. Marja Masalin ja Marikki Penttilä toivat mukaan vanhat tietonsa, kuvansa ja yhteytensä. Eeva Kähönen tarkisti kantakoirien ja vanhojen koirien sukutauluja ja luovutti kuvia viimeisimmistä kantakoirista. Veikko Lilja antoi käyttöön taulukkonsa, josta kantakoirien osuudet nykykoirissa on laskettu, ja josta selviävät ne kantakoirien jälkeläiset, jotka tuovat linjat tämän päivän paimensukuisiin. Kirsti Lilja on seurannut paimennuskokeita ja pyörittänyt jälkikäteen kymmeniä videoita laskeakseen erityyppisiä suorituksia. Seuran arkiston kuvien parissa uurastivat Jarmo Kempas, Marjo Lyytikäinen ja Päivi Reiman, Mirja Siljander istui mappien keskellä ja suoritti tarkistuksia. Monelta taholta saatiin valokuvia, joita ei ole tiedetty olevankaan. Kiitämme Jaakko Karia, Veikko Kytölää, Airi Leppälää, Brage Ryghiä. Listoilta tuli hyviä kysymyksiä, jotka antoivat aihetta selkeyttää tekstiä. Emme unohda listojen ylläpitäjiä, erityisesti Tuire Kaimiota porokoiralistalta, joiden ansiosta sana on ollut vapaa. Ja ennen kaikkea, verkkovelhomme Lasse Saarinen on kärsivällisesti rakentanut, muuttanut, korjannut ja taas rakentanut kokonaisuutta sitä mukaa kuin uutta tietoa on lisätty.

Tämä katsaus ei ole kaunokirjallinen tuote vaan historiallinen arkisto. Sen vuoksi se on jatkuvasti avoin uusille tiedoille, joita mahdollisesti on saatavana. Pyydän kaikkia, joilla on tietoja näistä kantakoirista ottamaan yhteyttä mahdollisimman monipuolisen kuvan aikaansaamiseksi niin kauan, kun näitä koiria joku vielä muistaa.

Hyvä lukija, työmme tulos on tässä edessäsi.
Aila Korhonen

Ensimmäisen kerran käytettiin nimeä lapinkoira suomalaisesta koirarodusta vuonna 1967. Silloin muutettiin 1940-luvulla syntyneen Lapin paimenkoira -nimisen rodun nimi lapinkoiraksi. Tämä rotu tunnettiin paremmin ”Kukonharjun koirana” tuotteliaimman kennelinsä mukaan. Rodulla ei ollut tekemistä porojen paimennuksen kanssa, joten sen nimestä pudotettiin tuo ”paimen” pois. Niin siitä tuli pelkkä lapinkoira. Vaikka nimi muuttui, samat ”kukonharjulaiset” jäivät rekisteriin, nyt vain lapinkoirina, ja vuoden 1946 rotumääritelmä säilyi entisellään.

Tämä nimenmuutos liittyi oman rekisterin avaamiseen lyhytkarvaisille ”Menesjärven-tyyppisille” porokoirille, joille annettiin nimeksi lapinporokoira. Nämä koirat tuotiin pohjoisesta ja rotumääritelmä tehtiin Inarin Menesjärvellä vuonna 1959 tavatun porokoirasuvun koirien mukaan, jonka useimmat yksilöt olivat lyhytkarvaisia. Kaikki nämä päätökset on julkaistu Suomen Kennelliiton Koiramme-lehdissä. Lehtiä saa käydä lukemassa ainakin SKL:n arkistossa.

Vuonna 1971 lapinkoiran rekisteri avattiin pitkäkarvaisille, porokoirasukuisille koirille. Seuraavien 10 vuoden aikana vanha kukonharjulainen koira hävisi lähes kokonaan porokoirapohjaisen lapinkoiran tieltä.

Ensimmäinen pohjoista alkuperää oleva lapinkoira oli vuonna 1968 lapinporokoirana syntynyt pitkäkarvainen kasvattini Velho Huli, joka siirrettiin lapinkoiraksi vuonna 1971. Se oli emänsä puolelta sodankyläläistä ja menesjärveläistä porokoirakantaa ja sen isä oli lapinporokoirien vaikuttajayksilö Menes-Lappi.

Ensimmäinen suoraan maatiaiskannasta rekisteröity lapinkoira oli Ceepu. Sen valitsi Juho Perttola syksyllä 1971 syntyneestä raattamalaisesta pentueesta ja se tuli näkemättä Peski-kenneliin. Silloin ei vanhoista porokoirasuvuista tiedetty Etelä-Suomessa juuri mitään. Ainoa lähde olivat silloisen Suomen Kennelliiton katselmusmatkojen matkakertomukset vv 1959 – 62 ja muutamat myöhemmät artikkelit Koiramme -lehdessä, joissa lähinnä kerrottiin tuosta yhdestä suvusta Menesjärvellä idässä.

Ensimmäinen puhtaasti porokoirasukuinen lapinkoirapentue, Velho Hulin ja Ceepun, syntyi vuonna 1973. Pentueessa oli viisi lähes identtistä koiraa, joista kaikista tuli aikanaan muotovalioita. Aivan eri puolilta Lappia kotoisin olleet Huli ja Ceepu eivät tiettävästi olleet toisilleen mitään sukua. Se, että ne kuitenkin muistuttivat toisiaan, ja että niiden jälkeläistö oli niin perin tasainen, kertoo niiden taustalla olleesta vakiintuneesta maatiaiskannasta. Porokoirien yhdennäköisyys eri puolilla Lappia herätti huomiota jo em. katselmusmatkoilla. Olli Korhonen kirjoitti siitä artikkelissaan
On ruvettu luomaan uutta rotua, Suomen Kennelliiton Julkaisu 2/1962.

Lapinporokoira – Kuva: Aila Korhonen Kuva ensimmäisestä lapinporokoirien suurnäyttelystä Helsingin Messuhallissa, siinä vanhassa ja oikeassa, vuodelta 1968. Edellisenä vuonna nämä ”menesjärveläiset” lapinporokoirat olivat juuri saaneet oman rekisterin, siihen asti ne olivat samassa rekisterissä yllä olevien ”kukonharjulaisten” kanssa. Kokosin tähän näyttelyyn kaikki tavoittamani lapinporokoirat, muistaakseni 28 kappaletta. Kuvassa näyttelyn tähti MVA Menes-Lappi, joka taisi voittaa Best in Shown, taustavoimien suosiollisella tuella. Osansa oli tietysti sodankyläläisen Poromiehen kennelin omistajan Matti Kuivilan lapinpuvulla, vaikka se ei saamelaisen päällä tässä tapauksessa ollutkaan.

Tämä ensimmäinen pentue vaikutti ratkaisevasti rekisteröidyn lapinkoiran rotukuvaan 1970-luvulla. Näiden koirien piirteet osoittautuivat tyypillisiksi pohjoisen vanhojen porokoirasukujen koirille, karvanlaadusta riippumatta, ja sitä selvemmin, mitä selvempi porokoiratausta koiralla oli. Tämän näköisiä koiria otettiin rekisteriin pitkin 70-lukua. Ne ja niiden keskinäiset jälkeläiset loivat lapinkoiran rotukuvan ja näyttelytuomarien käsityksen palkittavasta lapinkoirasta, se ei syntynyt kirjoituspöydällä suunniteltuna ja ideoituna. Aina vuoteen 1975 asti oli voimassa ”kukonharjulaisen” koirakannan vanha varsin yleispiirteinen rotumääritelmä vuodelta 1946, jota tietenkään ei sovellettu sellaisenaan pohjoisen koiriin. Vuoden 1975 rotumääritelmä tehtiin rekisterissä olleiden pohjoisen koirien perusteella, se myötäili olemassa olevaa porokoirapohjaista ja -tyyppistä lapinkoirakantaa.

Marja Masalin on kertonut asiasta näin: ”Ostaessani ensimmäisen lapinkoirani Peski kennelistä kasvattaja sanoi: ’En minä mistään niihin mallia ole saanut, niistä vain tulee tällaisia!’ Pennut eivät suinkaan olleet kaikki samannäköisiä, mutta hän valitsi siitosurokseksi mielestään parhaan pentueesta, siis hyväturkkisen, vankkaluustoisen pennun, jossa ei näyttänyt olevan viitteitä vieraista roduista. Näin myös Peski Koiran kohdalla, jonka emä tuli kokonaan lapinporokoirien puolelta ja isä osin sieltä ja pääosalta Raattamasta. Myöhemmin, kun Kautokeinon kanta tuli mukaan kuvioihin, Peski Muste muistutti Koiraa niin paljon, että moni ei erota valokuvissa niitä toisistaan! Koska lapinkoirilla ei vielä ollut virallista rotumääritelmää, ei hän mihinkään muuhun voinut pyrkiäkään, kuin terveen näköiseen, silmää miellyttävään koiraan. Se, minkä näköisiä niistä tuli, johtuu geeniperimästä. Itse kiinnostuin asiasta niin paljon, että lähdin koluamaan kirjastoja ja metsästämään vanhoja kuvia. Kyllä tyyppi on hyvin tarkkaan kuvailtu aina väritystä ja karvanlaatua myöten.”

Marjan erinomainen katsaus historialliseen kirjallisuuteen on julkaistu Tsabba kennelin sivustossa. (19.2.2015 Sivusto on vaihtunut blogiin)

Tiukan rotumääritelmän puuttumisesta oli seurauksena, ettei rekisteröity lapinkoirakanta varsinaisesti muuttunut kantakoirista miksikään. Se vain läheni kantakoirien piirteiden keskiarvoa, kun kovin poikkeavia yksilöitä ei valittu jatkoon, ja siten yhtenäistyi. Tästä 70-luvun koirakannasta sellaisenaan jäljelle jäänyt osa, paimensukuiset lapinkoirat, ei ole sittemmin muuttunut senkään vertaa. Siinä on 80-luvun alusta asti tietoisesti yritetty säilyttää maatiaiskannalle tyypillinen vaihtelu ja vältetty etsimästä yhtä ainoaa ihannemallia. Useimmat paimensukuisten kantakoirat itse nähneenä voin sanoa, että ne eivät erityisemmin erottuisi paimensukuisten katselmuksissa 2000-luvun puolella.

Yhtenä esimerkkinä rekisterissä olevan lapinkoirakannan muotoutumisessa voin kertoa käsityksestä koirien ”kasvonpiirteistä”. Porokoiran rakennetta on paljon käsitelty, päästä oli vain muutamia mainintoja, esimerkiksi T. I. Itkonen (Suomen lappalaiset vuoteen 1945) mainitsee ”pään huipussa olevan terävän kärjen”. Kuulin itse siitä 70-luvulla pohjoisessa ja Antero Hakala (Porokoira) kuuli siitä vielä 80-luvulla. Minulle tämän näennäisesti vähäarvoisen asian todellinen merkitys valkeni vasta keväällä 2000. Marikki Penttilä on kirjoittanut asiasta laajemmin sivullaan Vanhoja kuvia laatikon pohjalta – maatiaiskoirien muotokuvia.

Suomen Kennelliiton katselmusmatkojen kuvasato, esimerkiksi juuri em Olli Korhosen artikkelin kuvitus, rakensi ensimmäisen pohjan mielikuvalle porokoiran päästä ja ilmeestä. Ensimmäisen kerran näin itse tällaisen pään vuonna 1969, kun maatiaisporokoira Jehu tuli etelään. Sen kaunis pää kyllä herätti huomiota. Neljä vuotta myöhemmin Ceepu ja Huli saivat aikaan tässäkin suhteessa yhtenäisen pentueen, vaikka sekin tajuttiin vasta myöhemmin. Etenkin vuosina 1974 ja -75 samannäköisiä koiria tuli vastaan eri porokoirasuvuissa. Samannäköisiä koiria pulpahteli esiin myös itäisestä, lapinporokoirista siirretystä lapinkoiralinjasta, vaikka se oli tunnetusti taustoiltaan kirjavampaa. Kaikki tämä valkeni hitaasti, silloin kuljettiin aivan kartoittamattomilla teillä. Ei kukaan heti tajunnut sitä, kuinka erilainen porokoiran paimenkoiranpää korkeine otsineen todella on verrattuna meille tutumpien pystykorvien päähän. Tämäkin piirre selvisi koirien itsensä mukana, etukäteen siitä ei ollut mitään käsitystä.

Minä seurasin 70-luvun lapinkoiran syntymistä alusta asti, vaikka en osallistunut siihen itse. Paimenkoirasukuihin minäkin tutustuin Porokoiratutkimuksen yhteydessä. Olin mukana haravoimassa itäistä Lappia vuoteen 1973 mennessä ja luoteisia paimentavia paliskuntia miltei koiran tarkkuudella vuosina 1974 ja -75 . Eivät lapinkoiran rekisteriin otetut koirat olleet ainoita tämän näköisiä, niitä oli vielä paimenessakin, varsinkin Norjan puolella, vaikka yhtenäinen kanta oli hävinnyt ja vanhat suvut vähien yksilöiden varassa. Se kuva maatiaiskannasta, jonka Olli Korhonen edellä mainitussa artikkelissaan antaa, oli vielä heikosti havaittavissa 70-luvunkin puolella. Lapinkoirasta ei ollut tarkoitus tehdä työkoiraa, siitä vallitsi yksimielisyys. Pitkäkarvaisia ei haluttu paimeneen, turkki verotti niiden jaksamista uudentyyppisessä paimennuksessa. Vanhat porokoirasuvut olivat häviämässä tähän aikaan senkin vuoksi, että niiden koirat työskentelivät paljolti näköetäisyydellä pitäen tiiviisti yhteyttä, ne olivat ”lähelle haukkujia”, kun se, mitä kaivattiin, oli ”pitkälle menijä”. Porot eivät olleet enää yötä päivää paimennuksessa kuten ennen, vaan niitä käytiin vain ajoittain katsomassa ja kerättiin hieman kokoon. Eniten koiraa käytettiin kootessa poroja vasanmerkityksiin kesällä ja erotuksiin talvella. Laajalla alueella hajallaan olevien porojen kokoamiseen tarvittiin laajahakuista koiraa, joka etsi ja kokosi poissa näkyviltä asti. Porokoiratutkimus teki tällaista käyttökoiraa ja Kennelliitolla oli lapinporokoiransa. Kennelliiton lapinkoiran oli tarkoitus olla turvapaikkana näille katoaville koirasuvuille ja säilyttää niiden terveys, kuuliaisuus ja kauneus laadukkaana seurakoirarotuna. Pääasia oli, että valitulla koiralla oli mahdollisimman selvä suku eikä sen ulkonäössä ollut muiden rotujen vaikutusta.

Kaikista kahdestakymmenestä kahdeksasta kantakoirasta oli kuitenkin seitsemän itse paimennuskäytössä, neljällä olivat molemmat vanhemmat ja viidellä isä ja emänisä paimenkoirina. Neljän muun isä oli paimenkoira. Kahdeksalla koiralla ei ollut lähitaustassaan nimeltä mainittua, työssä käytettyä porokoiraa, josta minä olisin perillä. Silti kaikkien kasvattajat tiedetään, se oli rekisteröinnin ehtona näiden koirien kohdalla, ja useimmat olivat tunnettuja, pitkäaikaisia ”nartunpitäjiä”. Ilahduttavaa on ollut, että viimeisten viiden, kuuden vuoden aikana paimensukuiset, näiden 70-luvun lapinkoirien jäljelle jäänyt osa, ovat poropaimennustesteissä osoittaneet myös paimennustaipumusten paljolti säilyneen. Ne ovat olleet runsaasti mukana ja suurin osa, 90 %, on läpäissyt testin. Testin hyväksytysti suorittaneista 50 koirasta 30 % on antanut selviä näyttöjä taipumuksesta kiertää lauman ympäri. Joka vuosi paimensukuisia lapinkoiria on palkittu myös kokeiden yhteydessä järjestetyissä poropaimennuskilpailuissa. Parhaat yksilöt ovat antaneet täyden vastuksen poromiesten käyttökoirille.

1980-luvun alussa silloisen rotujärjestön, Suomen Pystykorvajärjestön, taholta määrättiin voimaan uusi lapinkoiran rotumääritelmä. Se sai virallisen vahvistuksen vasta 1982, mutta sitä sovellettiin jo ennen sitä. Marikki Penttilä kertoo tapahtumista täsmällisesti kirjoituksessaan Lapin koiria ja lapinkoiria.

Porokoiratyypistä pyrittiin kokonaan eroon, lapinkoiran piti olla lyhytrunkoinen, suorajalkainen ja kippurahäntäinen pystykorva, ns. ”voimalaukkaaja”. Erityisen merkitsevästi muutos tuotiin esiin SKL:n omassa kansainvälisessä näyttelyssä Helsingin Messukeskuksessa keväällä 1981, jossa menestyi erinomaisesti vain vuoden vanha, täydellisesti 70-luvun porokoiratyyppisistä lapinkoirista poikkeava Pikke. Oheinen kuva kertoo, mistä oli kyse.

Katso myös Lasse Tuominen: Poromiehen koira, Suomen Pystykorvajärjestö 1993, ss 44, 46, 49 – 51, 57. (Huomautan tässä kuitenkin, että toisin kuin Tuominen sanoo sivulla 49, alkuperäisissä katselmuksissa 1959 – 61 nähtiin paljon pitkäkarvaisia porokoiria ja niistä on kuvia sen ajan Kennelliiton Julkaisussa, esimerkiksi juuri em. Olli Korhosen artikkelissa vuodelta 1962.)

Suurin osa lapinkoiran kasvattajista siirtyi 80-luvulla harrastamaan uutta tyyppiä ja käytti astutukseen uusia rotuun otettuja koiria, jotka pian vakiinnuttivat tämän tyypin. Pieni ryhmä kasvattajia ja harrastajia kuitenkin piti kiinni 70-luvun porokoirapohjaisesta ja -tyyppisestä lapinkoirasta ja perusti sen tueksi Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran vuonna 1981.

Paimensukuisten harrastajat vastustivat ensinnäkin neliömäistä, pystykorvamaista tyyppiä sinänsä. Sellaisena porokoiraa ei ollut koskaan kuvattu, vaan selvänä paimenkoiratyyppinä. Porokoirien rakenteesta, pitkänomaisuudesta, voimakkaasti kulmautuneista raajoista, suorasta alhaalla roikkuvasta hännästä, jopa joistakin yksityiskohdista kuten taittokorvista, joiden katsottiin ennen vanhaan kuuluneen maatiaisporokoirien rotukuvaan, oli kirjoitettu kennelpuolellakin paljon (katso esim. Suomen Kennelliiton Julkaisut, Olli Korhosen kirjoitussarja v. 1955. ja V.I. Mikkosen katselmuskuvaukset vv. 1959 – 60 ja em. Olli Korhonen 1962, ”On ryhdytty luomaan uutta rotua”. Jälkimmäisen artikkelin kuvissakin miltei puolet koirista on taittokorvaisia.). 70-luvulla samojen rakennepiirteiden katsottiin kuuluvan sekä lapinporokoiran että lapinkoiran rotukuvaan, taittokorvia lukuun ottamatta. ”Eroa vain karvan verran”, sanoo Lasse Tuominen kirjassaan.

Uuden neliömäisen tyypin tueksi näytettiin rotujärjestön taholta vain oheista, 60-luvun venäläisessä koirakirjassa olevaa huonoa valokuvaa ”nenetsilaikasta”. Kuva on Lasse Tuomisen kirjassa sivulla 57. Marikki Penttilä selosti asian jo Reviirissä 2/1982, ss 8 – 9: venäläinen kirja on Zavodtshikov, Kurbatov, Mazover, Nazarov: Spravotshnaja kniga po sobakovodstvy. Moskva, Leningrad. 1960. s. 37.

Toiseksi paimensukuisen kannattajat vastustivat niitä 70-luvun lopulta alkaen rekisteriin otettuja pystykorvamallisia koiria, joista useimpien tiedot rekisterissä olivat: isä tuntematon, emä tuntematon, kasvattaja tuntematon. Vanhoista porokoirasuvuista ei tämän näköisiä koiria tullut. Muutamien koirien taustoja saatiin selvitetyksi. Uuden tyypin vakiintumiseen voimakkaasti vaikuttanut uros Kalikkakaula oli tuntemattoman uroksen ja rekisteröidyn Ruotsin lapphundnartun poika Ruotsin Kuttaisesta. Toinen vahva pystykorvatyypin periyttäjä, muotovalio Lecibsin Torsti, oli neljäsosaltaan vanha neljäkymmentäluvun ”kukonharjun koira”. Turren emä oli rekisteröidyn ja rekisteröimättömän suomenpystykorvan jälkeläinen Kittilän suunnalta. Tällaisten koirien voimakkaalla sisäsiitoksella ja kertaamisella valtaosa lapinkoirista muuttui 70-luvun kantaan verrattuna hyvin erilaiseksi. Tätä ”virallista” tai ”näyttelytyypin” lapinkoiraa on sittemmin 90-luvulla yritetty jalostaa takaisin kohti paimenkoiratyyppiä ja rotumääritelmää ja tuomariohjeita muutettu takaisin siihen suuntaan. Niiden sukutauluissa ovat kuitenkin edelleen nuo tuntemattomat rekisteriin otetut koirat ja valtaosa kannasta on hyvin erilaista kuin paimensukuiset, paitsi rakenteen, myös pään ja ilmeen suhteen.

Nykyiset paimensukuiset lapinkoirat polveutuvat niiden harrastajien koirista, jotka pitivät kiinni 70-luvun lapinkoirasta. Nykyisten paimensukuisten takana on 24 kappaletta 70-luvun yli 40:stä porokoirasukuisesta kantakoirasta (joko lapinporokoirien Y-rekisteristä tai maatiaiskannasta lapinkoiriksi rekisteröityjä) ja 4 uudempaa rotuun otettua koiraa, joiden taustat Seura on tarkistanut. Mitään muita kantakoiria paimensukuisissa ei ole, ainoastaan nämä 28 lähtökoiraa vuoden 2000 lopussa. Minä tiedän, että paimensukuisten näköinen koirakanta on ollut olemassa, koska olen itse nähnyt sen viimeiset rippeet poronhoitoalueella ja itse kuullut vanhojen kertovan entisistä koirista, niiden näöstä ja ominaisuuksista. Niistä on myös olemassa laaja valokuvamateriaali 1800-luvun lopulta asti. Se, mitä saatiin talteen lapinkoiran rekisteriin, ei ollut maatiaiskanta, mutta se oli siitä niin edustava otos kuin se 70-luvulla vielä oli mahdollista. Se on vielä tallella nykyisessä paimensukuisessa lapinkoirassa näiden 24 vanhan kantakoiran ja myös näiden uudempien kautta. Moni vanhan paikallisen koirakannan nimeä kantava kennelrotu on lähtenyt paljon vähälukuisemmista ja taustoiltaan epävarmemmista kantayksilöistä. Tietyn yksityiskohtaisen, ”ihanteellisen” ulkomuodon tavoittamiseksi tämäkin materiaali on karsittu äärimmäisen kapeaksi, mitä paimensukuisille erityisesti varotaan tekemästä.

Paimensukuisten kantakoirat on luetteloitu Paimensukuisen lapinkoiran seuran kantakoirasivuilla. Seuraavassa kerron näistä paimensukuisten lähtökoirista ja niiden taustoista niin paljon kuin tiedän ja muistan. Suuren osan koirista olen itse nähnyt ja jotkut tuntenut lähemminkin, muista tiedän valokuvien ja kertomusten perusteella. Yli 20 vuotta on jo kulunut, yksityiskohtia voidaan joutua vielä tarkentamaan ja täydentämään. Olennaiset osat ovat varmasti oikein.

Käsittelen ryhminä ensin raattamalaiset ja lapinporokoirien Y-rekisteristä tulleet koirat, jotka todella olivat sukulaisryhmiä. Sukuryhmä olivat myös Käsivarren koirat, vaikka löyhempi. Itä-Lapista tuodut muutamat maatiaiskoirat ja norjalaiset olen myös yhdistänyt omiksi ryhmikseen, vaikka koirat eivät tiettävästi sukua olleetkaan. Ne olivat kuitenkin samoilta suunnilta peräisin. Näiden ryhmien osuudet 1990-luvun lopun paimensukuisista olen laskenut Veikko Liljan taulukon mukaan, jonka löytää PLS:n sivustosta. Olen jättänyt tästä luettelosta pois Peski Penun, joka oli kahden rekisteröidyn lapinkoiran, kantakoirien Hallin ja Tsamman poika.

Ryhmien osuudet Veikko Liljan taulukon mukaan ovat suurin piirtein seuraavat: raattamalaiset 30%, lapinporokoirien Y-rekisteristä tulleet 30%, Itä-Lapin maatiaiskannasta suoraan rekisteröidyt 10%, norjalaiset 22%, Käsivarren koirat 8%.

Raattamalainen kantakoiraryhmä on lähtöisin neljästä 1960-luvulla syntyneestä, Raattamassa vaikuttaneesta maatiaiskoirasta, joita kaikkia käytettiin paimennukseen: nartusta Musti ja uroksista Musti, Pouvve ja Halli. Halli on rekisteröity lapinkoiraksi, eli se kuuluu varsinaisiin kantakoiriin. Näiden koirien jälkeläisistä rekisteröitiin lapinkoiriksi neljä: molempien Mustien tytär Ceepu, Pouvven ja Mustin poika Noppe ja Hallin ja Mustin jälkeläisistä uros Tsierkkis ja narttu Tsahpi.

Erittäin kaunis, lyhytkarvainen, laajamerkkinen musta narttu Musti oli sen omistajalla, Pekka Pääkkölällä, Raattamassa porokoirana. Mustia en ole itse nähnyt, enkä tiedä sen taustoista kuin että se oli jostain lähikylästä, olen vain nähnyt siitä hyvän valokuvan. Se on muistaakseni julkaistu Koiramme -lehdessä joskus 70-luvulla, sellaisella kuva-aukeamalla, jossa oli paljon pohjoisen koirien kuvia. Musti olisi ollut suorastaan ihanteellinen lapinporokoira, mutta sen näköisiä koiria näkee myös paimensukuisten katselmuksissa. Minulla on se kuva, että Musti oli aika pienikokoinen.

Vuoden 1953 ankaran penikkatautiepidemian jälkeen moni lapinkylä Suomen puolella oli koirista tyhjänä. Norjasta tuotiin tuolloin Kultimaan laadukas koirasuku, joka sittemmin levisi erityisesti Raittijärvelle ja sieltä mm Ketomellaan Raattaman lähelle. Tästä suvusta olivat peräisin Porokoiratutkimuksen paras paimennuksen periyttäjä, raittijärveläinen Tilko, ja Ketomellan haarasta lähtöisin ollut, Raattamassa vaikuttanut Autton Musti, hyvä paimenkoira, komea tummanpuhuva raitatassu, joka periytti raidallisuuden geenin myös tyttärelleen Ceepulle. Tämä tumma uros oli varsin tunnettu, älykäs ja persoonallinen, monen tarinan sankari kotikylässään Raattamassa. Se tosin oli melkoinen karkailija, ja Ceepu, sen ainoa lapinkoirajälkeläinen, oli perinyt vähän tätäkin puolta.

Raita-Mustia en itse nähnyt, vain Perttolan erinomaisen, värillisen diakuvan siitä. Ceepu oli isänsä kuva sekä olemukseltaan, rakenteeltaan, karvanasettelultaan että väriltään, puhumattakaan persoonallisuudesta. Raittijärveläinen työkoirakuuluisuus Ketolan Tilko oli selvästi samaa sukua, se myös periytti pitkää karvaa, vaikka oli itse lyhytkarvainen. Kaikilla kolmella oli kaunis paimenkoiran pää, sitä samaa perusmallia, jota Jehu 3/4-norjalaisine juurineen edusti Itä-Lapin puolella. Sekä Ceepu että Tilkon tytär Porokoiratutkimuksen puolella hallitsivat omalaatuisen ja monipuolisen äänivaraston, ne olivat ”mauruajia”. Tästä on tietoja jo 1700-luvulta, kun italialainen matkailija Giuseppe Acerbi kertoo lappalaisilla olleen ”omituisia koiria, jotka naukuvat kuin kissat” (suom. Giuseppe Acerbi, ”Matka halki Suomen”, 1802). Ehtaa vanhaa paimenkoiramallia kaikin puolin.

Nämä raattamalaiset koirat edustavat 70-luvun maatiaiskantaa varsin kiitettävästi. Niitä kerrattiin paljon, moneen suuntaan ja hyvin läheltä keskenään ja silloinhan mahdolliset vieraat piirteet parhaiten tulevat esiin. Muutamassa pentueessa näkyi epämääräinen häivähdys jostain muusta, kapeita takakorkeita koiria, kapeita päitä, korkealla sijaitsevia korvia, nekin pentuiässä, ei koskaan mitään muuta. Näillä kantakoirilla ei varmasti ole ollut mitään muuta rotua takanaan moneen sukupolveen. Ne myös periyttivät tyyppiään voimakkaasti: vakiintuneen suvun piirre.

1. Halli X-18/77 oli jo vanha koira, pitkälti toisella kymmenellä, kun se oli astumassa Peski-kennelissä 70-luvun puolivälissä. Se oli peräisin tunnetulta koiramieheltä Joonas Ketolalta Käsivarresta ja teki päivätyönsä Heikki Rauhalalla Raattamassa. Halli oli hyvän porokoiran maineessa. Se oli myös vahvaluonteinen ja hyvin persoonallinen koira, jonka bravuuri olivat paljon puhuvat korvat. Vilkaisukin koiraan päin ja korvat laskeutuivat ystävällisesti. Ne värisivät ja lepattivat kuin perhosen siivet ja antoivat ymmärtää koiran mielialat ja varsinkin mieliteot.

Halli oli kookas, pitkärunkoinen ja hyvin kulmautunut koira, vaikka sitä aikanaan mainostettiin neliömäisenä tyyppinä. Sillä oli lyhyt häntä, jonka kärjessä oli porokoirilla yleinen yhteen sulautuneiden nikamien muodostama koukku, jollainen oli myös norjalaisella Runnella ja inarilaisella Jehulla. Hallilla oli lisäksi pystyssä siirottava, vahvan pohjavillan tukema pitkä karva, tosin vanhuuttaan jo takkuinen, ja se oli suoraan sanottuna ylen lihava viettäessään ansaittuja eläkepäiviään. Näillä edellytyksillä, kuvattuna sopivasta kulmasta sopivassa asennossa takajalat levällään se saatiin näyttämään lyhyeltä, mitä se ei ollut. Se laihtui ja kuntoutui astutusreissullaan ja alta paljastui tavallinen hyväraaminen porokoira. Hallilla oli tyypillinen, kaunis porokoiranpää, korkea jyrkkä otsa ja suorahko taapäin viettävä päälaki, korvat kaukana sivuilla, sekä tylppä, tukeva kuono. Tämä pää oli sen jälkeläisillä, ja ne periyttivät sitä edelleen. Halli oli väriltään vaalean keltainen (soopeli) valkoisin merkein.

Paitsi kahta jälkeläistä Pääkkölän Mustin kanssa Halli jätti angelilaisen Tsamman kanssa uroksen Peski Penu ja tyttären Peski Tsahpi. Penu on edelleen mukana kanta-Ceepun kanssa saamansa pojan Peski Njahka kautta, Peski Tsahpilla oli useampia pentueita. Halli on siten edelleen vahvasti mukana.

1. Halli (ja Tsamma) Kuva: Marri Penna Halli oli Käsivarresta, kookas, järeätekoinen, pitkäkarvainen ja uros, Tsamma Angelista, pienehkö, kevyt, lyhytkarvainen ja narttu. Ne edustivat kannan vaihtelun ääripäitä. Kuitenkin niiden päät olivat hämmästyttävän samanlaiset: Kallo oli hyvin leveä ja tasainen, korvat kaukana sivuilla ja alhaalla, isohkot, tyvestä leveät. Otsakulma oli jyrkähkö, silmät suoraan eteen katsovat. Kuono erottui selvästi kallosta ja oli tasapaksu. Kuten Ceepu ja Velho Huli, Halli ja Tsamma edustavat länttä ja itää, ja kuitenkin niissä maatiaiskanta tulee selvästi näkyviin.

2. Pouvven ja Mustin jälkeläisistä eniten lapinkoiriin vaikutti 1970-luvulla uros, muotovalio Noppe 283772/74. Noppe oli 2-vuotias, kun se tuli Raattamasta Peski-kenneliin, eli parhaassa työiässä. Tämä selittyi sillä, että Noppe ”ei mennyt mihinkään”, eli se ei ollut hyvä porokoira 70-luvun vaatimusten mukaan. Noppe ei poistunut näköetäisyydeltä eikä siinä ollut sellaista kiinnostusta poroihin, jota hyvältä porokoiralta vaaditaan. Nopen osaamista ja kuuliaisuutta ei toisaalta moitittu.

Noppe edusti ulkomuodoltaan kaikin puolin sellaista vanhaa porokoiraa, joka varsinkin Käsivarressa oli tunnettu. Nimekäs käsivartelainen poromies olisi niiltä seisomilta vienyt sen mennessään, nähdessään sen ensimmäisen kerran Peski-kennelissä. Hän sanoi, että juuri sen näköisiä olivat entisajan porokoirat. Nopella oli samanlaiset, herkästi elävät korvat kuin Hallilla.

Nopella oli paljon jälkeläisiä ja se astui myös tyttäriään, joten se on vahvasti edustettuina nykypäivän paimensukuissa.

3. Tsierkkis X-1/74 , Nopen velipuoli, tuli etelään Erkki Siiralalle jo pentuna. Se oli Noppea pienempi, hennompi ja sen pää oli kevyempi, mutta yhtä kaunis. Se oli hyväluontoinen koira, jota en enempää tuntenut. Tsierkkis on edelleen mukana tyttärensä Peski Kiiran kautta, jonka emä oli Tsierkkiksen sisarpuoli Ceepu. Kiiralla puolestaan oli pennut Nopen, eli isänsä ja emänsä puoliveljen kanssa. Tästä yhdistelmästä tyttäret Peski Ainoka ja Peski Asteri vuodelta 1976 ovat edelleen mukana, samoin Kiiran ja Peski Koiran poika Peski Jeppe ja tytär Peski Tilli vuodelta 1981.

4. Tsahpi X-1/73 , Nopen siskopuoli ja Tsierkkiksen sisko samasta pentueesta, tuli etelään Erkki Siiralalle samalla kertaa kuin veljensä Tsierkkis. Se oli hyvin samantapainen kuin Tsierkkis, pienehkö ja kevyt koira, kaunispäinen kuten kaikki raattamalaiset.

Tsahpin ainoa pentue oli utsjokelaisen Raikun kanssa, jonka myös omisti Erkki Siirala. Siinä oli yksi ainoa pentu, uros Rimpo, ja se jäi myös Raikun ainoaksi jälkeläiseksi. Rimpokin jätti vain yhden pentueen Netan kanssa, jonka isä oli Noppe. Tästä pentueesta Huhtun Tsierkkis ja tyttärensä Huhtun Staalo ja Huhtun Tsamma ovat vieneet linjaa eteenpäin.

5. Varsin hyvin tunsin muotovalio Ceepun 2346H/73, Peski-kennelin legendaarisen kantanartun. Se oli syntynyt syksyllä 1971 ja sen valitsi pentueesta Raattamassa Juho Perttola ilmeisesti sen mustan värin takia. Sen isäksi lienee merkitty Pouvve, mutta raidoitus varmistaa Mustin Ceepun isäksi. Ceepu oli älykäs, omatoiminen, persoonallinen johtajanarttu, hermoille käypä ottaessaan jotain asiakseen, esimerkiksi käynnin naapurien tunkiolla, enkä tiedä mitään painostavampaa kuin tassu, jonka se laski polvelleni istuessani pöydässä. Ellei osuuksia antimista ruvennut kuulumaan, kynnet koukistuivat hitaasti, kuin kissan, antaen ymmärtää koiran olevan koko ajan läsnä. Sen johtajanote kennelin laumaan oli kiistaton, yksi ainoa ympäri pyyhkäisevä katse sai joukon ottamaan kolme askelta taaksepäin. Ceepu kuului myös ”mauruajiin”, siitä lähti vaikka minkälaisia ääniä sen halutessa tehdä vaikutuksen ihmiseen. Se oli koira, jota ei unohda. Ceepu edusti myös ulkonäöltään vanhaa kantaa, sillä oli virheetön rakenne, edessä ja takana erinomaisesti kulmautuneet raajat ja hyvä selkä, leveä kallo ja korkea otsapeger, jonka alta mustankiiluvat silmät katsoivat suoraan, niin että rupesi hirvittämään. Sen korvat laskeutuivat alas sivuille mutta se saattoi kyllä pitää ne korkealla lähekkäin, mikäli katsoi sen aiheelliseksi. Sillä oli liukas, kattava, ei kovin pitkä karva, väriltään se oli melkein musta niukoin, raidallisin merkein. Se oli komea koira, niin sisältä kuin ulkoa.

Ilokseni voin sanoa, että Ceepu on moneen kertaan kannassa edustettuna, sillä oli pentueita useiden urosten kanssa ja sen pennuilla edelleen paljon jälkeläisiä.

Lapinkoiriksi siirrettiin Kennelliiton lapinporokoirien Y-rekisteristä viisi koiraa: Velho Huli, Nästi, Lapin-Liisa ja Lapin-Lukki von Sennehütte sekä Peski Munkki. Tämä Y-rekisterin linja lähti liikkeelle sodankyläläisen Heikki Ilveskiven innostuessa porokoiran kasvatuksesta Kennelliiton katselmusmatkojen ja näyttelyiden aikana vuosina 1959 – 61. Lähtökanta oli paikallista ja itäistä, ei erityisen vakuuttavaa. Hänen kantanartuistaan toinen, musta Pilkku, oli Utsjoelta tai Sallasta ja toinen, Teli, Vaskojoelta, mutta se oli puoleksi saksanpaimenkoira. Mukana oli myös Jomppasilta tullut uros, ns Mobergin Nästi, jossa sekä Poromiehen kennelin Matti Kuivilan mielestä, joka tunsi koiran, että oheisen valokuvan perusteella minunkin mielestäni oli lievä saksanpaimenkoiran leima, vaikka se ei mikään ensi polven risteytys ollutkaan. Se oli kuitenkin aivan kunnollinen porokoira. Näitä vanhimpia koiria en ole itse nähnyt. – Mukana oli myös suhteellisen tasokkaita vuotsolaisia käyttökoiria. Paimensukuisia liittää tähän kantaan kolme koiraa: Murri, Rinku ja Poromiehen Sarre. Mobergin Nästi astui mustan kantanartun Pilkun ja siitä tyttärensä Pirran. Murri syntyi tästä yhdistelmästä samoin kuin narttu Jekku, Rinkun emä. Rinkun isä oli Penne, A. Hirvasvuopion harmaa porokoira Vuotsosta, sitä porokoirat hyvin tuntenut Eino Takkunen piti varsin laadukkaana. Murri ei ollut itse paimenessa, mutta sillä oli neljä kunnolliseksi sanottua jälkeläistä Vuotsossa ja Savukoskella. Yksi niistä oli narttu, joka sai mainetta kuljettaessaan yksin 1500-päisen porotokan. Olen nähnyt sekä Murrin että Rinkun. Murri oli kantakoira Velho Hulin emänisä, Rinku Hulin emänemän emä. Poromiehen Sarre oli toista linjaa, sen isää Rekkua en muista. Sarren emänemän emänemä oli Teli. Sarrenkin olen nähnyt, se oli aika lailla Murrin tyyppinen, pienehkö, lyhytturkkinen koira. Kantakoirat Lapin-Liisa ja Lapin-Lukki v. Sennehütte olivat Sarren tyttärentyttäriä ja Sarre oli myös niiden isän takana.

Toiseksi Y-rekisterin linjassa on neljä lapinporokoiriksi rekisteröityä, vv. 1961 – 65 syntynyttä maatiaisporokoiraa: Ruotsin-Musti, Menes-Lappi, Jehu ja Karhu-Musti. Kaikki neljä olivat työssä olleita porokoiria. Ensimmäinen näistä, Ruotsin-Musti, oli Elli ja Matti Jomppaselta kuten Mobergin Nästikin, paimenessa kokeiltu, mutta kiertämään joutunut nuori uros, jonka Eino Takkunen toimitti Poromiehen kenneliin vuonna 1965. Se myytiin myöhemmin Ruotsiin sikäläisen porokoirakokeilun, renvallarehundin, siitosurokseksi. Olen kuullut, että se olisi jättänyt hyvää jälkeä, mutta sen kummempaa tietoa siitä ei ole. Musti oli kookas, hyvärakenteinen, umpimusta koira, sillä oli suora matala häntä. Siitä on kuva Lasse Tuomisen kirjassa Poromiehen koira sivulla 54, vaikka sitä sanotaan siinä nartuksi. Se oli varsin miellyttävä luonteeltaan, kuuliainen. Periytti pitkää karvaa. Se oli Elli ja Matti Jomppasen omaa vahvasti sukusiitettyä kantaa paitsi että sen isänisä oli puoleksi karjalankarhukoira. Ruotsin-Mustin isästä, myöskin Musti nimeltään, on kuva Lasse Tuomisen kirjan kannessa. Ruotsin-Musti vaikutti paimensukuisiin kahta haaraa myöten, joskin kaukaa. Se oli kantakoira Velho Hulin emän emän isä ja kantakoirien Lapin-Liisa ja Lapin-Lukki von Sennehütten emänisä ja isän emän emän isä. Velho Hulin sisaren Velho Haldin kautta se etäisesti vaikutti myös Haldin tyttärenpoikaan, kantakoira Nästiin.

Seuraavaksi ilmestyi vuonna 1967 Menes-Lappi, alkujaan Nasse, Vihtori Kustulan kasvatti Ivalosta. Menes-Lappi oli vasta 2-vuotias, kun se myytiin Kuivilalle, mutta koiran käyttö alkoi olla alueella lopussa. Menes-Lappi oli ärhäkkä, vähän yksitotinen koira, aika pieni, vain 16-kiloinen. Se oli lyhyehkö, hieman korkeahäntäinen, vahvaraajainen ja jäntevä. Sen pää oli lyhyt, otsa kupera. Menes-Lapin emä oli Jomppasilta ja isä valmiina koirana Enontekiöltä ostettu Reksi, harmaa ja muistaakseni pitkäkarvainen koira, kuuluisa siitä, että siltä eivät jalat menneet alta. Menes-Lappi periytti pitkää karvaa, mutta se on voinut olla peräisin myös emän puolelta. Kyllä Jomppasten kuuluisassa menesjärveläissuvussakin oli pitkäkarvaisia. Kustulan ja myöhemmin Lenne Pehkosen harmaasävyisissä koirissa on minusta ollut ilmeisiä harmaan norjanhirvikoiran (gråhund) piirteitä, etenkin niiden päissä. Harmaakoiraa oli sodan ja penikkataudin jälkeen lännen koirissa ja risteymät olivat kuuluisia loputtomasta kestävyydestään myös siellä. Oletan näiden piirteiden tulleen itään juuri Reksin mukana. Menes-Lappi oli kantakoira Velho Hulin isä ja Lapin-Liisan ja Lapin-Lukin isän emänisä. Nästille se oli emän emän isä, joten Menes-Lappi on aika voimakkaasti edustettuna paimensukuisten Y-rekisteriläisessä linjassa.

Vuonna 1969 Eino Takkunen suostutteli Aarne Siepin, Vaskojoelta, toimittamaan minulle 9-vuotiaan uroksensa Jehun, joka oli hänellä edelleen töissä. Jehu oli kookas, pitkäraajainen mutta vanttera, sen hännän päässä oli yhteen sulautuneiden nikamien muodostama koukku. Jehu oli varsin kovaluonteinen (ei aggressiivinen vaan kovanahkainen) koira, se ei pahastunut komentamisesta, ei pelännyt poroja ja työskenteli vielä väsyneenäkin. Se oli peräisin Uula Jomppaselta, emän ja pojan yhdistelmästä. Sen emä ja isän emä Temu oli umpimusta koira, Norjasta peräisin, varsin hyvä työkoira itsekin. Sillä oli riippuvat korvankärjet ja myös Jehu jätti niitä muutamia. Jehun isänisä oli ”paikallisia Jomppasten koiria”. Jehun isää ei käytetty poroissa, se oli ”pirtti- ja isäkoira”. Jehulla oli kaunis paimenkoiran pää. Jehu eleli Peski kennelissä viisitoistavuotiaaksi. Paimensukuisiin se osallistui tyttärenpoikansa Nästin ja pojantytärtensä Lapin-Liisan ja Lapin-Lukin kautta.

Neljäs paimensukuisten kantakoirien takana oleva uros oli Karhu-Musti. Se oli kotoisin Kaamasesta, Karhujärveltä, josta se tuli etelään 8-vuotiaana vuonna 1970. Se oli ollut työkoirana nuorempana. Sen kasvattaja oli Yrjö Maijala Ivalosta. Karhu-Mustin isä oli jonkun karigasniemeläisen Niittyvuopion työkoira ja emänisä kuuluisa Paukki tai Pauko, joka tunnettiin Nunnasessa ja Peltovuomassa. Emänemä oli Inga Näkkäläjärven narttu. Karhu-Musti vietti loppuvuotensa Maire Aaltosella Espoossa.

Karhu-Musti oli pienehkö, sillä oli melko suorat takajalat ja sen häntä pyrki selälle, etupää oli hyvä ja pää oli hyvin tyypillinen karasjokinen raskas pää. Sinne päin viittasi myös sen jättämä valkokirjavuus. Karasjoelta, ikivanhasta porokoirakeskuksesta, lienee samoin peräisin sinisen värin geeni, jonka ilmeisesti juuri Karhu-Musti toi kantaan. Tämä on vanha porokoiran väri, sen mainitsee jo Hugo Samzelius Ruotsin Lapista 1800-luvulla (”Nalle”, Jägaren, 1907, suom Marja Masalin, Reviiri 2/1985). Karhu-Musti oli kantakoirien Nästin ja Peski Munkin isä. Sodankylästä lähteneessä koirakannassa oli ilmeinen saksanpaimenkoiran leima, joka näkyy hyvin lapinporokoirapuolella ja häivähtää silloin tällöin myös paimensukuisissa. Tiedetään, että Sodankylän toinen lähtönarttu Teli oli puoleksi saksanpaimenkoira, mutta se ei selitä niitä linjoja, joista Teli kokonaan puuttuu. Olen pohtinut tätä asiaa kolmekymmentä vuotta. Minusta näyttää väistämättömältä, että Jomppasten menesjärveläiseen kantaan on jossain vaiheessa liitetty saksanpaimenkoira aivan kuten siihen tunnetusti liitettiin karjalankarhukoira 50-luvulla. Saksanpaimenkoira tuli mieleen Mobergin Nästistä ja myös Ruotsin-Mustista, niin umpimusta koira kuin jälkimmäinen olikin. Harmaan norjanhirvikoiran vaikutusta Rinkun ja Menes-Lapin takana ei myöskään voi sulkea pois. Pohdin tätä tarkemmin erikseen ja sivut linkitetään tänne kunhan saan kaikki vanhat kuvani sinne mukaan.

6. Uros Velho Huli oli syntynyt lapinporokoirana 1968 ja se oli ensimmäinen lapinkoiraksi otettu porokoirasukuinen pitkäkarvainen koira. Sen isä oli Menes-Lappi, emä Velho Anar. Anarin isä oli sodankyläläinen Murri, emä Ruotsin-Mustin ja sodankyläläisen Rinkun tytär Pike. Huli oli hyvin kulmautunut, edestä ahdas, pitkärunkoinen ja matalahäntäinen. Sen turkki oli hieman laineikas ja makaava, mutta sillä oli hyvä pohjavilla. Sen pää muistutti vähän Menes-Lapin päätä, mutta ei ollut niin lyhyt eikä niin kauttaaltaan kupera, sillä oli selvempi otsakulma. Huli oli perinyt Menes-Lapin terävyyden ja totisuuden, se oli hyvin terve koira joka eli lähes viisitoistavuotiaaksi.

Hulilla ei ollut muita jälkeläisiä kuin neljä narttua ja uros kuuluisassa ”ensimmäisessä pentueessa”. Näillä kaikilla oli kuitenkin jälkeläisiä, ja vain yhden nartun, Peski Ceepunhortin, linja puuttuu nykyisestä kannasta. Muiden vaikutus on ollut massiivinen.

7. Velho Hulin sisaren, harmaan lyhytkarvaisen Velho Haldin astui Jehu ja siitä edelleen lyhytkarvaisen hallavan tyttären Tellan Karhu-Musti. Tästä yhdistelmästä syntyi pitkäkarvainen uros, joka siirrettiin lapinkoiraksi, muotovalio Nästi 5222A/73. Nästiä en paljon nähnyt, joskus näyttelyissä. Se oli varsin tyylikäs ja hyväluontoinen koira. Kasvattaja oli Maire Aaltonen, Velho Haldi oli hänen kantanarttunsa lapinporokoirapuolella. Nästi oli suuri vaikuttaja varhaiseen kantaan, sillä oli paljon jälkeläisiä monien narttujen kanssa. Ensimmäinen ”säämiskänvärinen” koira, Peski Rimpi, syntyi sisarusparituksesta Peski Luuhki x Peski Luohti. Ne olivat Nästin ja Lapin-Lukin pentueesta. Tämä väri syntyy, kun koira on sekä parkinvärinen että sininen yhtä aikaa, eli homotsygootti näiden molempien mustaan pigmenttiin vaikuttavien resessiivisinä periytyvien geenien suhteen. Vain musta pigmentti muuttuu, kasvo- ja raajamerkit jäävät entiselleen, mutta myös koiran nenä on hiekanvärinen. Nästi oli ilmeisesti saanut geenin isältään Karhu-Mustilta, sillä missään muussa linjassa sinistä ei ole esiintynyt. Parkinväri sitä vastoin on kannassa yleinen, olivathan mm. Lapin-Liisa ja Lapin-Lukki itse parkinväriset.

8. ja 9. Vuonna 1971 syntyneet Lapin-Liisa ja Lapin-Lukki von Sennehütte olivat täydet sisarukset, molemmat parkinväriset, kasvattaja Marja-Leena Palervo. Niiden emä oli Geisha Mimosa von S., Ruotsin-Mustin ja sodankyläläisen Poromiehen Sarren tytär, ja isä Enok von S. Enokin isä oli Jehu ja emä Menes-Lapin ja mainitun Geisha Mimosan tytär Joiku-Jaana von S. Lapin-Lukilla oli meneslappilainen lyhyt pää, hieman Velho Hulin tapainen, Lapin-Liisalla oli suipompi ja teräväkuonoisempi pää ja se oli lyhytkarvaisempi. Molemmat olivat hyväluonteisia koiria.

Lapin-Lukin osuus lapinkoirakannassa oli sen ja Nästin poika Peski Luuhki ja sen sisar Peski Luohti. Luuhkilla oli paljon jälkeläisiä, Luohti vaikutti vain veljensä kanssa saamansa pojan Peski Rimpin kautta. Rimpi oli ensimmäinen koira kannassa, joka oli yhtä aikaa sininen ja parkinvärinen. Tulos oli jonkinlainen vaalean hiekanvärinen normaalein merkein. Koiran nenä oli kun vaaleaa säämiskää.

Lapin-Liisa vaikutti ainoastaan tyttärensä Peski Nuken kautta, jonka isä oli Peski Luuhki, eli Lapin-Liisan sisarenpoika. Nuken ja Peski Nuovvin poika Peski Koira sitten onkin koko kannassa niin vahvasti, että sitä vailla olevia linjoja on vain muutama. Peski Nuovvi puolestaan oli Nopen poika Nopen tyttärestä.

12. Raiku X-3/72 oli omistajansa Erkki Siiralan mukaan vuoden vanha ja töissä, kun hän osti sen itselleen. Kasvattajaksi hän mainitsi T. Karjalaisen Utsjoelta. Raiku oli hyvin vanha koira ja aivan liian lihava silloin, kun tutustuin siihen, mutta tyypiltään se oli kaunis. Sillä oli hyvin kaunis pää, sivusta katsoen suora, taapäin laskeva päälaki, selvä otsapenger ja pyöreämuotoinen, tukeva kuono. Korvat olivat kaukana sivulla. Raameiltaan se oli tavallinen hyvin kulmautunut porokoira. Sen turkki oli aika pitkä, kirkkaan punainen (soopeli) ja koirassa oli aika paljon valkoista.

Raikussa ei ollut vähäisintäkään aavistusta mistään muusta rodusta. Punainen oli aika yleinen väri Utsjoen ja vanhan Petsamon porokoirissa. Muistan kuvan petsamolaisesta Tommista, josta joskus olen kirjoittanut Koiramme-lehteenkin. Tommi oli hyvin saman näköinen kuin Raiku, ja se oli syntynyt 30-luvulla.

Raiku on mukana vain yhden jälkeläisensä, raattamalaisen Tsahpin kanssa olleen poikansa Rimpon kautta. Rimpo astui Nopen tyttären Netan. Tästä pentueesta vain Huhtun Tsierkkis on vienyt linjaa eteenpäin tyttäriensä Huhtun Tsamman ja Huhtun Staalon kautta.

13. Tsamma X-2/74 oli Angelin kylästä, kasvattaja U. Lantto. Se oli hennonpuoleinen, lyhytkarvainen, hieman kippurahäntäinen ja kintereistään suorahko pitkärunkoinen koira, varsin tyypillinen näille seuduille. Sekin periytti tietysti pitkää karvaa. Pää sillä oli kaunis – sekin seudun porokoirille tyypillistä – leveä tasainen taapäin laskeva päälaki, alas kiinnittyneet, tyvestä leveät korvat, jyrkkä otsapenger ja suoraan eteen katsovat silmät sekä tasapaksu kuono. Se oli tavattoman miellyttävä ja rauhallinen koira. Paimennus oli kuitenkin jo mennyttä aikaa silloin, jonkin verran käytettiin koiria kokoamiseen. Tsamma oli paikallista vanhaa kantaa, mutta mitenkään nimekkäitä vanhempia sillä ei ollut. Tsamma on edustettuna useamman uroksen kanssa saamiensa jälkeläisten kautta.

NORJALAISET

Tämän ryhmän muodostaa viisi yksittäistä koutokeinolaista urosta, joiden taustoista ei paljon tiedetä: Runne, Muste, Bawko, Penne ja Tsuri, sekä yksi uusi koira, josta en itse tunne, koutokeinolainen narttu Tjuorri. On huomattava kuitenkin, että sekä raattamalaisten että itäryhmän takana on norjalaissyntyisiä koiria. Koutokeinon ja Karasjoen ympäristöt Norjassa ovat vanhastaan olleet hyvien paimenkoirien ja tiiviin paimennuksen alueita. Sieltä on tuotu hyviä koiria Suomen puolelle kautta aikojen.

14. Runne X-76/77 oli itse paimenkoira ja todistettu paimentaidon periyttäjä Porokoiratutkimuksen puolella. Se jätti kolme maineikasta paimenkoiraa kolmeen eri paliskuntaan kahdesta nartusta. Neljättäkin, joka meni Näkkälään, kehuttiin ”Enontekiön kauneimmaksi ja viisaimmaksi koiraksi”, mutta en tiedä, kuinka paljon sitä todellisuudessa käytettiin paimennuksessa. Tunsin Runnen hyvin, se oli minulla kotonakin. Runne oli nöyrä, erittäin älykäs ja ilmeikäs koira. Se oli porokoirana parivuotiaaksi. Se oli viisas ja kuuliainen kuin mikä, sangen osaavainen paimenkoirana, mutta lähellä pysyvä ja hieman ”siilas”, eli se ei lähtenyt Ruijan jyrkänteillä tai hangessa kahlaten oikomaan porojen eteen, vaan kulki niiden valmista jälkeä pyrkien siinä sivusta ohi.Runnen isä oli porokoirana koko ikänsä. Olen nähnyt Runnen emästä kuvan, se oli hyvin Runnen näköinen, myöskin parkinvärinen, mutta lyhytkarvainen, tai paremminkin sellainen paksukarvainen, kuin pitkää karvaa periyttävät lyhytkarvaiset usein ovat. Runnen kasvattaja oli J. H. Siri, joka siis omisti sen emän vanhaan paimentolaistapaan, narttu omassa taloudessa.

Runne itse ei ollut iso koira, mutta periytti myös kookasta. Se oli hyvin aidon näköinen, sillä oli pehmeälinjainen porokoiran pää. Rungoltaan se oli hoikka ja sillä oli hyvät raajakulmaukset sekä edessä että takana. Sen häntä oli vähän latvasta kuiva, ilmeisesti koukkuhäntä – yhteen sulautuneita nikamia. Samanlainen häntä oli Raattaman Hallilla ja toisessa päässä Lappia Jehulla. Runnella oli pitkä pysty karva, mutta niukasti pohjavillaa. Sekin toi raidallisen eli brindle-geenin lapinkoiriin, mutta kun se oli parkinvärinen ja hyvin niukkamerkkinen, tätä raidallisuutta ei äkkiä siitä itsestään havainnut. – Paimensukuisten 10-vuotiskirjassa muuten on sivulla 66. Väinö Auerin valokuva vuodelta 1923, ja siinä oleva koira voisi olla Runne itse. Näköisyys ja olemuksen samankaltaisuus ovat ällistyttävät.

Kuvissa Runne näyttää ”neliömäiseltä”, mutta sillä oli pysty karva ja hoikka koira sen sisällä. Rungoltaan se oli pitkä.

Runne sai jonkin sienitaudin, joka ei ruvennut paranemaan. Omistaja lähetti sen Helsinkiin ja vein sen mentorilleni Bertil Henrikssonille. Tämä käski heittää rasvat menemään, ajella karvat ihottuman kohdalta, pestä ja kuivata ihon aluksi päivittäin ja laittaa hieman kosteusvoidetta sen jälkeen, ettei iho kutise. Jouduin leikkaamaan koiran melkein kaljuksi. Kaulapannasta eteenpäin, hännäntyvestä taaksepäin ja polvista ja kyynärpäistä alaspäin sillä oli karvaa, muuten se oli kuin Meksikon karvaton koira. Ihottuma levisi punoittavina renkaina, joiden kohdalta karva karisi. Kolmena, neljänä päivänä pesin sen peräkkäin, sitten parin viikon aikana joka toinen päivä. Sitten uusi karva alkoi peittää ensin ihottumaläikkiä, sen jälkeen leikattua aluetta. Elokuussa karvanlähdön jälkeen se meni takaisin Koutokeinoon. Sikäläiset olivat kysyneet, mistä omistaja oli saanut Runnen pojan. He eivät uskoneet, että vanha koira voisi vielä näyttää sellaiselta. Se oli varsinainen rautajalka. Minä arvostin erityisesti Runnen älykkyyttä, sille ei tarvinnut vääntää rautalangasta mitään.

Runnella ei ollut monta pentuetta, mutta sen jälkeläiset ovat vaikuttaneet vahvasti kantaan. Urokset Peski Naappu ja Peski Myrkky 1/78 sekä nartut Peski Noita, Peski Nirppa, Peski Misti ja Peski Mieron ovat kaikki mukana. Lisäksi kantakoira Peski Suti oli sen tytär.

16. Mustesta X-127/78 (kasvattaja J. N. Eira, Koutokeino) on Juho Perttolan kuva Koiramme-lehdessä vuoden 1977 Koutokeinon näyttelyn ajoilta ja myös Lasse Tuomisen kirjassa Poromiehen koira (ylempi kuva sivulla 63). Muste oli vanha koira jo silloin ja itse asiassa se voitti Koutokeinon näyttelyn pitkäkarvaisten osan Suomen Kenneliiton ”asiantuntijoiden” arvostellessa, koska sillä oli suorahko takapää ja lyhyt, selälle nouseva häntä. Paikalla olevista sen katsottiin parhaiten edustavan ”voimalaukkaajaa”, pystykorvatyyppiä, jota juuri oltiin ajamassa suomalaisen lapinkoiran jalostuksen päämääräksi paimenkoiratyypin sijaan. Paikalla oli kuitenkin ammattiporomiehiä, eikä ihan mitä tahansa ressua voitu siitä joukosta nostaa esiin. Muste on myös kuvattu sopivasti etuviistosta, että se näyttäisi mahdollisimman lyhyeltä.Sillä oli kaunis vanhan paimenkoiran pää ja tavattoman viehättävä, persoonallinen luonne, jotka sen paljon käytetty poika Peski Muste peri. Mustelta on peräisin ”hymyileminen”, ylä-etuhampaiden paljastaminen, joka äkkinäiseltä voi näyttää irvistämiseltä.

Muste ei käynyt etelässä , Marri Penna vei sille kaksi narttua astuttaviksi. Runnen tyttären Peski Noidan kanssa siltä on mukana poika Peski Muste, erittäin paljon käytetty uros, joka ”hymyili” itse ja periytti sitä myös, ja tytär Peski Pilkku 130/78. Musten tytär Peski Muhte Peski Ceepunhabbon kanssa, joka oli ”ensimmäisestä pentueesta”, jätti myös edelleen elävän linjan.

17. Bawkosta X-89/79 olen nähnyt vain kuvan ja kuullut lyhyen kuvauksen. Se oli työkoira ja ulkonäöltään melko tyypillinen, pitkähkö, pitkäkarvainen porokoira, väriltään tumman hallava, niukkamerkkinen. Se oli kevyt, pienehkö, ja sillä oli kaunis kevyt pää. Tämä koira oli Koutokeinon näyttelyn kolmen parhaan joukossa, joten siihen pätee sama kuin Musteen, mitä tulee sen käyttöarvoon. Ei täysin kelvotonta koiraa voinut nostaa kunnollisten edelle, niin näyttelystä kuin kysymys olikin. Sen kasvattaja oli N. A. Bals, Koutokeino.

Myöskin Bawkolla Marri Penna kävi vain astuttamassa Koutokeinossa. Bawko on aika niukasti mukana nykykannassa. Sillä oli Peski Noidan kanssa poika Peski Soma, jolla oli Peski Pilkun 130/78 (Musten ja Peski Noidan tytär) kanssa tytär Peski Sukki. Tällä taas oli kantakoira Pennen kanssa tytär Seri ja Serillä Huhtun Kiellan kanssa poika Kannusjalka. Kannusjalalla sitten on useampia jälkeläisiä.

18. Penne, X-34/74 kasvattaja E. M. Hetta-Gaup, oli myös Koutokeinosta kotoisin. Se tuli etelään aikuisena, se oli matalajalkainen, hieman Länsi-Göötanmaan pystykorvaa korkeampi, mutta muuten täysin porokoiratyyppinen, kaunispäinen koira. Tällaisista matalista koirista on mainintoja jo 1800-luvulta.Penne asui etelässä Marikki Penttilän hoivissa, ja hän kertoi siitä mm näin: ”Penne haki ponin (islanninhevonen) laitumelta. Se itse oppi vahtimaan tallissa milloin askareet näyttivät siltä, että ponin voisi hakea. Se killitti oven suussa ja kun vihdoin sanoin ’hae Nasi’ se pinkaisi menemään ja löysi erehtymättä mustan ponin pimeässäkin laitumen toisesta päästä, tai mistä vain. Haukkui kunnes sai sen liikkeelle – poni ei erityisesti kiirehtinyt talliin – ja toi talliin asti. Kun satuloin, se kiersi aina ponin vastapuolelle.” Lisäksi Marikki kertoi, että Penne ei ollut kiinnostunut pikkueläimistä. Se istui tyynenä rappusilla katselemassa, kun fasaanikukko marssi sen nenän edestä pihan poikki.

Pennellä on tyttärenpoika Kannusjalka, jolla on useampia jälkeläisiä. Muuta kautta Penne ei ole mukana.

19. Tsuri X-12/79, Koutokeinosta sekin, kasvattaja S. Bals, on yksi niistä kantakoirista, jota vähiten tunnen. En edes tiedä, kuinka paljon sitä oli käytetty porokoirana, kun sekin oli aikuinen tullessaan Peski-kenneliin. Olen kerran nähnyt sen; tavallisen kokoinen, aika lyhytkarvainen koira, jolla oli hyvin raskas pää ja ellen aivan väärin muista, taittokorvat.Tsuri astui Peski Rimman, jonka isä oli kantakoira Nästi ja emänisä Noppe. Tästä syntyi tytär Peski Tsamma vuodelta 1979, jonka vuorostaan astui Peski Koira. Koiran ja Tsamman poika Peski Mattus on tuonut emänisänsä Tsurin linjan runsaasti mukaan.

KÄSIVARREN KOIRIA

Käsivarressa oli 70-luvulla kaksi koirasukua. Toinen oli edellä raattamalaisten yhteydessä mainittu, 50-luvulla Kultiman kautta Norjasta tullut, toinen Norjasta alkuaan sekin, sittemmin yhteinen Ruotsin puolen kanssa. Uros Ruisse oli jälkimmäisen suvun vanhaa Norjasta tullutta kantahaaraa. Narttu Niikku oli samaa haaraa Ruotsin Kuttasesta. Urokset Tsahpi ja Nalle sekä narttu Rino kuuluivat suvun toiseen, Suomen puoleiseen haaraan.

Myöhemmin on lapinkoiriksi rekisteröity kolme koiraa, täydet veljet Musti ja Panu sekä narttu Nilla, joiden emänlinja menee tähän sukuun, vaikka isän puoli on muuta. Näiden kolmen jälkeläisiä on hyväksytty paimensukuisiksi.

21. Uros Ruisse X-22/73 oli vanhalta ja nimekkäältä nartunpitäjältä, A. Syväjärveltä Ropinsalmesta, jolla oli ollut tämän suvun vanhaa norjalaista pohjaa oleva narttulinja. Ruisse ei ollut paimenessa, vaan koko ikänsä talonkoirana ja oli vanha koira tullessaan etelään. Sillä oli hyvin kaunis, pehmeäpiirteinen vanhan porokoiran pää, aivan pyöreät korvankärjet, se oli hallavan musta, miltei riistanvärinen ja matalarakenteinen. Se oli erittäin kuuliainen ja nopeaoppinen koira vielä vanhana. Ruisse mukana linjoina ovat vielä Cikka Peski tytär ja Culku uros josta Tsamman, tyttärensä siitä Tsamman kantakoira astui.

22. Narttu Niikku X-135/78 tuotiin etelään pentuna vuonna 1975. Siitä en muista muuta, kuin että se oli peloton pentu, joka ei hätkähtänyt kuljetusta. Se oli lyhytkarvainen, niukkamerkkinen, hallavan musta, melko kevytrakenteinen. Se muistutti ehkä kantakoira Rinoa jonkin verran ulkonäöltään. Kasvattaja oli N. A. Hotti, Ruotsin Kuttaisesta, jonka narttulinja oli Syväjärveltä peräisin.Niikun ainoa jäljellä oleva suomalainen linja kävi kiertämässä Tanskan kautta, Peski Naapun ja Niikun yhteisen pojan Nollan välityksellä. Nollan tyttären Villatukon jälkeläiset Kello Reijo ja Kello Riina tuotiin Suomeen takaisin. Villatukon emä oli Tanskassa syntynyt Koira Facca. Kello Reijon ja Riinan isä oli Ruotsissa syntynyt Fjällfarmens Qeelas, Ceepun 1349/87 ja Tsabba Tsukun poika.

23. Uros Tsahpi X-41/75, Kilpisjärven Tsahpi, ei ollut paimenessa, vaan kotikoirana, lisäksi se oli arka. Sen vuoksi se lähti etelään aikuisiässä. Se oli sitä tyyppiä, joka käy takaa kiinni liikkuvaan ihmiseen, käsistä päässyttä paimentajaa arkuuteen yhdistyneenä. Runnen joissain jälkeläisissä oli sitä samaa. Tsahpi oli hyväraajainen ja komearaaminen, aika kookas koira, korvankärjet taitteella, kuten kerrottiin vanhan ajan paimenkoirilla usein olleen. Niitä leikattiinkin ennen vanhaan, se kuului paimenkoiraperinteeseen, niin kuin se on kuulunut koko paimenkoira-alueella Sisä-Aasiasta Portugaliin. Tsahpin kasvattaja oli Inga Labba, yksi alueen vanhoista nartunpitäjistä. Tsahpin isä oli samaan sukuun kuulunut Musti, saman näköinen, mutta umpimusta koira jonka muistan hyvin. Porokoiratutkimus astutti sillä. Musti ei ollut kovin nimekäs koira, se oli näitä ”lähelle haukkujia”, ”pikkutyön tekijä”, kuten sanottiin, mutta osaava koira ja porotyössä koko ikänsä.Tsahpi on edustettuna enää kahden linjan takana kuudennessa polvessa ja vain yhdessä linjassa, Peski Sutin kautta, laajemmalti.

24. Uros Nalle X-105/76 oli samalta kasvattajalta ja samaa sukua kuin Tsahpi. Nalle oli hyväluontoinen koira, sekin oli ”tupakoiraksi” joutunut eikä ollut paimenessa. Muistan sen vain hyvin hämärästi.Nallen ja Rinon tytär Peski Muotka oli yksi suuria suosikkejani, kaunispäinen, persoonallinen ja viehättävä koira, ja muistutti ulkomuodoltaan huomattavasti raattamalaista Ceepua. Nallella ei ole muita jälkeläisiä enää mukana, mutta Muotkasta on elossa linjoja kolmen uroksen kanssa.

26. ja 27. Musti ja Panu. Anni-Marja Valkeapäällä Hetassa on tämän saman suvun yhtä haaraa edustava narttulinja. Hän astutti narttunsa Cigga II (Valkeapäiden nartut olivat perinteisesti nimeltään Cigga eli Tsigga) Porokoiratutkimuksen Tsalmulla (Hakalan artikkelissa kuva 34), joka emä oli puhdas inarilainen, Karhu-Mustin tytär Jehun tyttärestä. Tästä jäi hänelle narttu Piki. Sen astui Pennu, Kautokeinosta pentuna tuotu ja koko ikänsä porokoirana työskennellyt pitkäkarvainen maatiaiskoira, josta myös on kuva Hakalan artikkelissa (kuva 25). Tästä yhdistelmästä on urokset Musti ja Panu rekisteröity lapinkoiriksi ja yksi Mustin ja kaksi Panun pentuetta hyväksytty paimensukuisiksi. Koiria itseään en tunne.Mustin ja Panun sukutaulut löytyvät Nutukas-kennelin sivuilta U- ja L- pentueiden kohdalta.

28. Nilla. Pennu oli astumassa myös Porokoiratutkimuksella vuonna 1983. Nartusta Tsappa, joka oli maineikkaan käsivartelaisen työkoiran Luuhkin kertaus, syntyi uros Parri, joka meni Pennun omistajalle I. Maggalle itselleen. Myös Parri astui Pikin, josta syntyi Cigga III. Sen ja T. Näkkäläjärven parkinvärisen porokoiran Runnen tytär Nilla on rekisteröity lapinkoiraksi ja sen jälkeläisiä on hyväksytty paimensukuisiksi. Myös Nillan sukutaulu löytyy Nutukas-kennelin sivuilta. Nillaakaan en tunne henkilökohtaisesti, mutta omistaja kertoo koirastaan näin:

Nilla, kaunis parkki, saapui meille Kittilästä vuonna -93. Nillalla olen teettänyt yhdet pennut, ja isäksi valitsimme Nutukas Kotivalon, joka on Anni-Marja Valkeapään serkun koira. Ystävämme Anni-Marja on saamelainen, jonka äiti jo kasvatti porokoiria (kuten porotiloilla tapana oli). Nilla on itsevarma, melko suurikokoinen narttu ja erittäin ihmisrakas perhekoira. Molemmat lapseni ovat oppineet kävelemään ottamalla tukea koirasta. Nilla on osoittautunut hyvin tervepäiseksi koiraksi, joka selviytyy hyvin eri tilanteissa (pentuna rautatieasemalla, myrskyssä purjeveneessä, autossa jne.). Se on ilmoittanut asiaankuulumattomista tapauksista mm. tullut sisälle ”kertomaan”, että 4-vuotias lapsi oli kiivennyt katolle (istui keskelle lattiaa, katsoi kattoon ja sanoi HAU!) Nilla on varsin ”pehmiä-ääninen” koira. Se tervehtii haukkumalla ja välillä innostuu haukkumaan liikaakin. Nillan isä on ollut oikeassa poropaimennustyössä käsivarressa. Nilla ei ole oikea saamelainen nartun nimi. Erehdyimme antamaan koirallemme miehen nimen!

Lopuksi pitkäkarvaisen lappalaiskoiran lyhyt historia Suomessa:

1946 Lapin paimenkoiralle eli ”kukonharjulaiselle” hyväksyttiin rotumääritelmä
1967 ”Kukonharjun koiran” nimi muutettiin Lapin paimenkoirasta lapinkoiraksi
1967 lyhytkarvaiselle lapinporokoiralle avattiin oma rekisteri
1971 pitkäkarvaiselle porokoiralle avattiin em ”kukonharjulaisen” lapinkoiran rekisteri
1978 pystykorvatyyppisiä koiria ruvettiin ottamaan lapinkoiran rekisteriin
1981 pystykorvatyyppinen Pikke voitti lapinkoirat Messukeskuksen kevätnäyttelyssä
1981 porokoiratyyppisiä lapinkoiria varten perustettiin Paimensukuisen Lapinkoiran Seura.

Kantakoirista ja niiden taustoista

KENNELLIITON LAPINKOIRAN SYNTY JA MUOTOUTUMINEN

ROTUKUVAN MUUTOS JA ”VIRALLISEN” LAPINKOIRAN SYNTY

PAIMENSUKUISET LAPINKOIRAT

RAATTAMALAISET

Kantakoirista ja niiden taustoista

KENNELLIITON LAPINKOIRAN SYNTY JA MUOTOUTUMINEN

ROTUKUVAN MUUTOS JA ”VIRALLISEN” LAPINKOIRAN SYNTY

PAIMENSUKUISET LAPINKOIRAT

RAATTAMALAISET

Tällä sivustolla käytetään evästeitä. Lue lisää evästeistä.