T. Mäki: Porokoirista ja niiden käytöstä

Poro on kesytetty tunturipeurasta pääasiassa houkuttelemaan arkoja peuroja ansoihin ja satimiin. Myöhemmin poroa käytettiin kanto- ja vetoeläimenä. Suomesta on löydetty merkkejä siitä, että poro olisi ollut jo kivikaudella, siinä n. 4000 v. sitten, samoissa puuhissa kuin nykyäänkin.

Kirjoittaja ei ole saanut tietoja siitä, olisiko näihin aikoihin ollut myös porokoiria käytännössä. On hyvin luultavaa, että jo hyvin varhain ihminen on vaikeasti käsiteltäviä, puolivillejä poroja paimennellut käyttäen koiraa apunaan.

Olisivatkohan Pohjois-Karjalasta Lappiin muuttaneet tuoneet mustia koiria (karhukoirien esivanhempia?) tullessaan Vai pirkkalaisetko olisivat niitä jättäneet. Onhan mm. Länsi-Suomessa ollut ennen vanhaan yleisin yösilmäinen musta koira. Metsästyksen joutuessa vuosikymmenien kuluessa sivuelinkeinon asemaan on ilmeisesti luovuttu väriä koskevista määräyksistä ja sitä tarkoittavasta porokoirien valinnasta. Näin jouduttiin täyteen kirjavuuteen. Kaiken karvaisia ja värisiä koiria alettiin käyttää. Viimeisten 100 vuoden aikana on Lapin porokoirina käytetty pystykorvia, Norrlannin koiria, samojedin pystykorvia ja ehkäpä nykyiseen Karjalan karhukoiraan verrattavia koiria. Ennen viimeisiä sotia oli suurissakin erotuksissa harvoin useita samantyyppisiä koiria. Väri ja koko vaihteli, samoin karvapeite oli hyvin erilaista.

Halpojen työpalkkojen aikana alettiin muutamilla seuduilla luopua porokoiran käytöstä. Esim. Sallan paliskunnissa tehtiin porotyöt miesvoimilla. Porot pidettiin tiukemmin ihmisten käsissä. Vaatimet otettiin jo talvella kiinni riittävän ajoissa ja ne vasotettiin hihnassa. Näin poroista tuli kesyjä ja helpommin kuljetettavia. Tunturialueella ei tämä intensiivisin poronhoidon muoto ole tullut tavaksi jo senkään takia, että yksillä omistajilla on suuret karjat. Siellä onkin jatkuvasti turvauduttu hyviin koiriin, jotka paimennuksessa ja tokkien kuljetuksessa tekevät monen miehen työn.

Porokoiran työ onkin niin raskasta, että koiran käyttöikä on lyhyt. Usein kestävät vain pari, kolme vuotta. Ahkera laukkominen upottavassa lumessa vie mehun kestävästäkin koirasta, vaikka ruokinta olisikin ensiluokkaista.

Miten porokoira toimii? Otetaanpa jokin Lapin paimennustokka, pari tuhatta päätä, joita kolme miestä ja kolme koiraa hoitaa. Tokka on päivällä koossa. Hämärän laskeutuessa porot alkavat kaivaa jäkälää, ne hajaantuvat. Paimen hiihtelee ympäri ruokailualuetta, kiekeröä, estääkseen, jos mahdollista, susien hyökkäykset ja seuraillen muutenkin tokan liikkeitä. Koirien puuha on tähän aikaan vähäistä. Ne vain makailevat kodan lähistöllä lumessa kippurassa sulatellen voimakasta ateriaa, jonka ne iltapuhteella ovat saaneet. Yleistä on, että porokoira saa vain kerran päivässä ruokaa, mutta silloin niin paljon kuin syödä jaksaa. Liha on pääasia. Jäätyneitä keuhkoja ja ruisjauhoilla höystettyä verta annetaan myös. Ruoka on siis hyvää, olipa aika mikä hyvänsä. Muistan, kun kuljin silloisen pääministeri Rangellin ja muutamien muiden silmäätekevien kanssa sota-aikana Hammastunturilla. Illalla kodassa Huuhkajan Kalle alkoi syöttää Peniään tuoreella poronpaistilla, parhailla paikoilla. Kun Helsingissä samaan aikaan ei juuri lihaa nähty, vain lanttua eri muodoissa, huomauttelivat vieraat toisilleen siihen sävyyn, että ”täällä vain koiratkin nielevät paistia kilokaupalla”. Kalle katseli ympärilleen, piti pienen taidepaussin, viilsi vielä puolen kilon viipaleen, nakkasi sen koiralleen ja totesi: ”Peni tekee viiden miehen työn. Ilman sitä harvojen ukkojen hampaiden välissä natisisi käristys.”

Yön aikana saattaa parituhantinen tokka hajota monen neliökilometrin alueelle. Joitakin pikkupartioita on ehkä painunut toisiin murustoihin kilomerien päähän. Aamulla kootaan tokka. Miehet lähtevät kiertämään hiihtäen tokan laitoja. Koira komennetaan taakse, missä sen on myös pysyttävä. Hiljakseen ajetaan laumaa kokoon. On sääntö, että tällöin vähän väliä joitain poroja alkaa laukata poispäin. Komento vain ja koira juoksee pakolaisten kintereille, niin että lumi pölisee ja haukkuu koko ajan kiivaasti. Porot pakenevat edellä sen kuin koparoista heltiää, mutta koira nopeampana pakottaa ne kääntymään ja hakemaan turvaa toisista. Ajon aikana koira ei saa käydä kiinni poroihin. Kun pakolaiset ovat juosseet tokan keskustaa kohti vieden muitakin poroja mukanaan, parkaisee mies taas komennon, jolloin hyvä koira lopettaa haukun ja palaa miehen luo.

Muistanpa, miten Niiles Vallen Tikkal, suurikokoinen, tummanruskea pystykorva, antoi hyvän koiran taidosta. Niileksen silmään pisti, että härkiä oli poissa. Kiikarilla hän tarkasteli tuntureita ja jossakin hiidessä hän oli havaitsevinaan karkurit. Suksisauva osoitti toiseen tunturiin, Tikkalin korvat nousivat pystyyn ja se katsoi tarkasti sauvan suuntaan. Kun Niileksen komento: ”Tikkal ush!” kuului, lähti koira kuin ammuttu. Runsaan puolen tunnin kuluttua tuli 15-päinen härkätokka lujaa laukkaa koiran edellä takaisin!

Usein sattuu, että vanhat ajokkaat, jotka ovat tottuneet koiriin, lyövät vastaan. Ne yrittävät tavallisesti syöksyä päälle ja pieksävät etukoparoillaan koiraa. Jos koira pakenee, menettää se samalla auktoriteettinsä. Hyvä koira väistää tietenkin hyökkäyksen, mutta on kiinni takajaloissa heti eikä viidestoista päivä. Melkeinpä 100 %:sesti palauttavat terävät torahampaat uppiniskaisen järjestykseen. Toiselta puolen ei koira saa syyttä hätyyttää poroja. Varsinkin vasat, suuren rusakkojäniksen kokoiset, ovat avuttomia, jos koira haluaa raadella.

Koottu tokka kuljetetaan uusille ruokamaille. Raitio ajelee edessä ja pulkan edessä juoksee kellokas. Näitä lauma seuraa. Perässä tulevat miehet ja koirat antaen vauhtia menolle. Yhtenään hyppää poroja syrjään yrittäen erota tokasta. Komento vain ja koira palauttaa ne. Jos koira on tottelematon, saattaa se tällöin juosta sivulta tokkaan ja hajoittaa sen lopullisesti. Koira, joka näin tekee muutamia kertoja, saa tavallisesti kovakouraisen selkäsaunan tai parantumattomalta näyttävässä tapauksessa se hirtetään. Hirtetään siksi, että Lapin miehen käsityksen mukaan vain ihmisellä ja koiralla on sielu.

Porokoira ei saa olla kiinnostunut pienriistasta. Eihän tule varsinaisesta porotöistä mitään, jos koira ryntäilee jokaisen pensaasta pyrähtävän riekon perään. Pentuna jo karsitaan pois halut juosta ”peukuttajan” perään.

Yleensä porokoirilla on taipumusta suorittaa vartiotehtäviä. Kun ne käpertyvät pulkan pohjalle, ei siihen vieraalla tavallisesti ole asiaa. Koira ei itse saa olla varas, koska se joutuu usein vahtimaan lihakuormia ja eväitä. Herkkähaukkuisuus on myös koiralta vaadittavia ominaisuuksia. Kun tokkaa kuljetetaan, lisää pelkkä haukkuminen vauhtia ja pitää porot koossa, koska useimmat niistä silloin alinomaan muistavat, ettei kannata yrittää karkuun koiran ollessa mukana.

Porokoiran tehtävät selvinnevät suurin piirtein edellä kerrotusta. Jotta koira pystyisi tehtäviinsä hyvin, on sen oltava sitkeä ja melko kookas. Henkilökohtainen käsitykseni on, että paksussa lumessa liikkuvan eläimen vartalon tulee olla verrattain pitkä ja notkea. Pehmeässä lumessa pitkät jalat tuskin ovat niin suurimerkityksiset kuin helposti luulisi. Sen havaitsee ainakin se, joka on tehnyt toivottomia yrityksiä hiihtää esim. lyhytjalkaista saukkoa kiinni. Karvapeitteen merkitys ei myöskään ole vähäinen. Jos turkki on liian pitkä , muodostuu siihen menoa haittaavia lumipaakkuja, varsinkin vitipakkasella. Ihanteellisin lienee sellainen turkki, mikä on sudella. -siitä, mikä olisi sopiva väri, ovat poromiehet yleensä eri mieltä. Kuka pitää kirjavaa väriä parhaana, koska se erottuu hyvin, kuka viis välittää väristä, koska koira melkein aina on miehen ”käsissä”.

Lapin poromiehet ovat ”jalostaneet” koiriaan korkeintaan ominaisuuksien perusteella. Tavallisimmin kuitenkin tapahtuu niin, että erotuksessa koirat elävät vapaan rakkauden merkeissä. Ellei siellä, niin kylien raitilla. Näin sekoittui ja heikentyi vanha porokoirakanta kaiken karvaisiin piskeihin. Vain harvoin pidetään narttuja, koska ne eivät ole yhtä kestäviä kuin urokset. Siksi yleensä ollaan pakotettuja kokeilemaan koiralla kuin koiralla. Tällainen oli asiantila jo paljon ennen sotia. Suomen Poronjalostusyhdistys kiinnitti siihen valtiovallan huomiota ja saikin määrärahan porokoirien jalostustyön alullepanemista varten. Rovaniemelle hankittiin rahan voimalla eräs parhaimmiksi tunnetuista porokoiranartuista, silmälläpitäen myös jonkin verran ulkonäköä, jossa edellä mainitut piirteet huomioitiin. Kohta alussa tuli kuitenkin tuho hyvän yrityksen osaksi sodan vyöryessä yli Rovaniemen.

Lapin koirakanta on ilmeisesti heikentynyt entisestään tai sitten on uusia pentutaudin aiheuttajia sinne ilmaantunut, sillä muutamina vuosina siellä on raivonnut oikea rutto, joka varsinkin poroerotuksissa teki yksille paikoin saapuneista koirista lopun. Ehkäpä tauti olisi kestetty, mutta evakuointi hävitti melko tarkoin kaikki koirat Lapista. Vaikka Ruotsin viranomaisten kanssa nimenomaan sovittiin, että porokoirat saadaan viedä rajan yli, ammuttiin evakuoinnin yhteydessä kaikki koirat rajalla. Evakkojuniin, jotka lähtivät eteläiseen Suomeen, ei myöskään aina otettu koiria. Vain tunnettu Kaapin-Jouni toi koiransa väkisin, koska hänen väärttinsä Hillitä oli silloin ministerinä, mihin mahtiin Jouni hyvin tuloksin vetosi. Pelastui joitakin muitakin kunnon käyttökoiria, mutta yleensä olivat Lapin kylät tyhjiä koirista pari talvea.

*Etelä-Suomessa on ilmeisesti alettu harrastaa ns. Lapin pystykorvaa, pitkää, matalahkoa, pyöreäkorvaista koiraa, jolla kuulemani mukaan on taipumusta paimennukseen. Karvapeite näillä koirilla on usein liian pitkä. Tuntuisi paradoksilta, jos poromiehet tulevaisuudessa hankkisivat porokoirat suoraan etelästä. Ehkäpä olisi onnellisempaa saada Lapin miehet innostumaan itse jalostamaan koiraa, joka olisi kunnollinen apulainen kiekerön vahdinnassa. Vai olisiko niin, että sittenkin etelästä tulee kaikkea; tuleehan sieltä jauhot, kahvit, sokerit, viinat ja varkaat, siis paljon hyvän joukossa pahuuttakin.

Porokoirista ja niiden käytöstä

Tällä sivustolla käytetään evästeitä. Lue lisää evästeistä.